Maailmancupin voitto - saavutuksista kovin?

Kun Simon Ammann oli viime viikon perjantaina voittanut Lillehammerin mäkikisan ja varmistanut samalla maailmancupin kokonaiskilpailun voiton, hän polvistui mäkimonttuun ja tunnelmoi saavutuksellaan hetken. Pian tämän jälkeen hän puhkui onnesta haastattelussa ja hehkutti, kuinka hienoa on olla ensimmäinen sveitsiläinen maailmancupin kuningas.

Kauden 2007-08 alussa Thomas Morgenstern kertoi, että maailmancupin kokonaiskilpailun voittaminen on hänen kauden päätavoitteensa, joka menee jopa mäkiviikon edelle.

Nämä tapaukset kertovat siitä arvostuksen noususta, jonka cupin kokonaiskilpailu on kokenut 2000-luvulla. Vielä Matti Nykäsen päivinä maailmancup oli sivutuote, joka loi mäkikaudelle jonkinlaisen rungon. Se ei yltänyt arvostuksessa lähellekään mäkiviikkoa (joka toki oli ja on osa maailmancupia) eikä arvokisoja.

Viime vuosina on kuitenkin herätty tajuamaan, kuinka kova suoritus maailmancupin kokonaisvoitto on. Siihen ei riitä yksi tai kaksi unelmahyppyä tai hyvä tuulirako, vaan cupin voittaakseen pitää olla tasaisen kovassa vireessä koko kauden eikä kovin suuriin romahduksiin ole varaa.

Mäkihyppy on erittäin herkkä laji, jossa huippuvireen säilyttäminen läpi kauden on vaikeaa. On siis lähes väistämätöntä, että huippuhyppääjillekin tulee huonoja kisoja. Cupin kokonaiskilpailu sallii kuitenkin myös (lyhyet) heikot jaksot, kunhan on tarpeeksi hyvä tarpeeksi monessa kisassa. Esimerkiksi Jakub Jandan hyppääminen kauden 2005-06 loppupuolella oli pääosin hyvin vaisua, mutta vahvan alkukautensa ansiosta hän nappasi maailmancupin kristallipallon. Kaudella 2003-04 Janne Ahonen taas voitti vain kolme kilpailua Roar Ljökelsöyn seitsemään voittoon verrattuna, mutta paremman tasaisuutensa ansiosta hän vei niukasti kokonaiskilpailun.

Maailmancupin voittaakseen täytyy siis olla todellinen huippuhyppääjä, minkä vahvistaa voittajalistan tarkastelu. 2000-luvun voittajista ainoastaan Jandaa voidaan pitää jonkinlaisena tähdenlentona, hän kun nousi huipulle vasta kaudella 2004-05 ja putosi terävimmästä kärjestä heti voitettuaan maailmancupin keväällä 2006.

MM- ja olympiakisoihin pätee aivan erilainen logiikka. Niissäkin menestyminen vaatii paljon, ihan jo senkin takia, että kaikki tähtäävät arvokisoissa menestymiseen. On kuitenkin selvää, että yksittäisessä kisassa periaatteessa kuka tahansa kohtuullinen hyppääjä, jolle sattuu unelmapäivä, saattaa juhlia voittoa.

Tästä hyvänä esimerkkinä voidaan pitää Tommy Ingebrigtseniä, joka voitti vuonna 1995 Thunder Bayssä suurmäen MM-kultaa 17-vuotiaana, muttei koskaan saavuttanut ainoatakaan maailmancupin osakilpailuvoittoa. Sama päätee Slovenian Rok Benkoviciin, hän nappasi vuonna 2005 Oberstdorfissa normaalimäen MM-kultaa, mutta maailmancup-voittojen sarake näyttää nollaa. Ja tuskinpa kukaan on sitä mieltä, että Lars Bystöl on parempi mäkihyppääjä kuin Janne Ahonen, vaikka norjalaiselta löytyykin olympiakulta ja Ahoselta ei edes henkilökohtaista olympiamitalia.

Siksi maailmancupin kokonaiskilpailu kertookin paljon paremmin, ketkä ovat oikeasti niitä kovimpia hyppääjiä. Toki arvokisoillakin on oma paikkansa, yhdessä kisassa on aina pitkää kautta enemmän dramatiikkaa.

Mäkiviikko on jonkinlainen hybridi maailmancupista ja arvokisoista. Siinä vaaditaan maailmancupin tapaan tasaista suorittamista; kun kiertue koostuu kahdeksasta hypystä, ei yhdellä onnenkantamoisella voi pärjätä. Toisaalta mäkiviikossa on sitä lyhytkestoisen tapahtuman draamaa ja tunnelmaa, joka maailmancupilta puuttuu ja joka arvokisoilla on. Lisäksi kaikki hyppääjät panostavat täysillä mäkiviikon voittamiseen. Siksipä mäkiviikon voitto onkin monien mäkihyppääjien keskuudessa se kaikkein arvostetuin juttu.

Yksi saavutus ei kuitenkaan tee huippuhyppääjää. Vaikka Simon Ammannilta mäkiviikon voitto puuttuu, on hän yksi kaikkien aikojen parhaista mäkihyppääjistä. Sen hän sinetöi viimeistään voittamalla maailmancupin. Neljä olympiakultaa ja maailmanmestaruus olisivat siihen tosin jo riittäneet.