Suurin osa talvilajien kausista on nyt saatu päätökseen, viikonloppuna mäkihyppykausi päättyi lentomäen MM-kisoihin Planicassa. Maailmancup oli pistetty pakettiin oli viikkoa aikaisemmin Oslossa. Nyt onkin siis aika nostaa esiin kauden suurimmat onnistujat ja epäonnistujat.
Onnistuja 1: Simon Ammann
Tästä ei liene epäselvyyttä. Ammann oli kauden ehdoton kuningas, hän voitti kaiken paitsi mäkiviikon. Se onkin ainoa saavutus mikä häneltä puuttuu, löytyyhän sveitsiläiseltä neljä olympiakultaa, maailmanmestaruus, maailmancupin kokonaiskilpailun voitto, Nordic Tournamentin voitto ja nyt myös lentomäen maailmanmestaruus.
Ammannin alkukausi oli vahva ja hän johti cupia mäkiviikolle tultaessa. Mäkiviikolla hänen hyppäämisensä oli hiukan ailahtelevaa eikä voitto ollut lopulta kovinkaan lähellä. Ammann kuitenkin säilytti koko ajan vahvan vireen, ja Klingenthalin voitostaan lähtien hän oli täysin lyömättömässä vedossa. Tuplakultaa olympialaisista, kaikkien neljän Nordic Tournamentin osakilpailun voitot sekä ylivoimainen lentomäen MM-kulta. Harvoin on kukaan mäkihyppääjä ollut vastaavassa iskussa.
Onnistuja 2: Gregor Schlierenzauer
Vaikka Schlierenzauer ei voittanut muuta kuin yksittäisiä osakilpailuja, ei hänen kauttaan voi sivuuttaa. Kahdeksan maailmancupin osakilpailuvoittoa, kaksi olympiapronssia ja lentomäen MM-hopea ovat saavutuksia, joihin useimmat hyppääjät eivät koskaan yllä. Schlierillä on urallaan nyt jo 32 maailmancupvoittoa, mikä on kautta aikojen viidenneksi eniten. Se on aivan hurja tilasto, kun otetaan huomioon että kyseessä on 20-vuotias urheilija. Ja kun hänen hyppäämistään katsoo, tulee väkisinkin sellainen olo, ettemme ole nähneet vielä mitään.
Onnistuja 3: Andreas Kofler
Mitä Koflerilla on, joka puuttuu Simon Ammannilta, Gregor Schlierenzauerilta ja Thomas Morgensternilta? Aivan oikein, mäkiviikon voitto. Kofler saavutti kaikkien mäkihyppääjien unelman vuodenvaihteessa ja se nostaa hänet ehdottomasti kauden suurimpiin tähtiin. Koflerilla oli ennen mäkiviikkoa tilillään vain yksi maailmancupin osakilpailuvoitto, mutta se ei kerro koko totuutta. Hän on ollut jo vuosia tasaisen hyvä hyppääjä, jolla on välillä käynyt huono tuurikin. Tämänkertaisella mäkiviikolla tuuri oli hänen puolellaan, sillä Oberstdorfin ylivoimaisen voittonsa jälkeen Kofler ei enää palkintopallille yltänyt, mutta tasaiset hypyt riittivät kärkipaikan säilyttämiseen. Mäkiviikon jälkeen Koflerin tahti hieman hiipui, mutta neljäs sija maailmancupissa on kuitenkin kunnioitettava saavutus.
Epäonnistuja 1: Suomen joukkue
Ei siitä mihinkään pääse, suomalaisten kausi oli pannukakku. Suomalaiset hyppääjät eivät voittaneet yhtään osakilpailua, mitä ei ole tapahtunut miesmuistiin. Valopilkkuja olivat Janne Ahosen mäkiviikko ja neljäs sija olympialaisten normaalimäessä (joka sekin maistui kitkerältä) sekä lentomäen joukkuepronssi. Tilanne vaikuttaa kuitenkin kokonaisuutena huolestuttavalta. Positiivisena merkkinä voi pitää sitä, että Janne Happonen alkoi loppukaudella päästä vihdoinkin lähelle kesän 2008 loukkaantumista edeltänyttä tasoaan.
Epäonnistuja 2: Andreas Küttel
Liberecissä 2009 suurmäen MM-kultaa yhden kierroksen kisassa voittanut iloinen sveitsiläinen ei päässyt missään vaiheessa kautta samalle tasolle kuin aikaisempina vuosina. Muutamia yksittäisiä välähdyksi nähtiin, mutta kokonaisuutena kausi oli huono. Kontrasti hurjaan lentoon päässeeseen maanmieheen Simon Ammanniin oli jyrkkä.
Epäonnistuja 3: Norjan joukkue
Neljä miestä maailmancupin 30 kärjessä sekä kaksi joukkuemitalia ja Anders Jacobsenin lentomäen MM-pronssi eivät ole huonoja saavutuksia, mutta kokonaisuutena Norjan joukkue on tasapaksu. Siltä puuttuu keulakuva, joka pystyisi taistelemaan säännöllisesti maailmancupin voitoista. Jacobsen ja Romören voittivat molemmat kerran, mutta etenkin Jacobsen on hyvin ailahteleva hyppääjä. Romörenin kausi alkoi lupaavasti Kuusamon voitolla, mutta sen jälkeen hän ylsi vain kerran palkintopallille. Johan Remen Evensenin täytyisi ottaa vielä yksi askel noustakseen todelliseksi kärkihyppääjäksi, ja Tom Hildekin on hiipunut selvästi kauden 2007-08 huipputasostaan. Kauden 2003-04 loistokkuus, jolloin norjalaiset miehittivät maailmancupissa sijat 2-4, on kaukana.
maanantai 22. maaliskuuta 2010
perjantai 19. maaliskuuta 2010
Falunin hetki
Tänä viikonloppuna kisataan Ruotsin Falunissa maastohiihdon maailmancup-finaalit. Falunille kyseessä on erityisen tärkeä tapahtuma, sillä se on ehdokkaana vuoden 2015 hiihdon MM-kisojen isäntäkaupungiksi yhdessä Lahden, Oberstdorfin ja Zakopanen kanssa.
Jos Falun haluaa elätellä toiveita kisaisännyyden saamisesta, on järjestelyjen sujuttava nappiin. Mutta vaikka kaikki menisikin hyvin, on ruotsalaiskaupungin asema hakukisassa haastava. Suurin syy siihen ovat Falunin mäkitornit, jotka ovat jo jääneet ajastaan jälkeen. Falunissa ei ole hypätty maailmancupia sitten vuoden 2002, ja mäet vaatisivat kunnon remontin, jotta ne olisivat MM-kunnossa. Kaikilta muilta isäntäehdokkailta löytyy hyvät mäet, mikä tekee Falunin valinnasta epätodennäköisen.
Falun järjesti MM-hiihdot edellisen kerran vuonna 1993, joten periaatteessa voisi jo ajatella, että on sen vuoro. Kansainvälinen hiihtoliitto FIS ei kuitenkaan myönnä kisaisännyyksiä pelkän vuoroajattelun perusteella. Esimerkiksi Val di Fiemme sai vuoden 2013 MM-kisat järjestettäväkseen, vaikka siellä oli kisat vuonna 2003. Sen perusteella vuoden 2005 kisoja isännöineen Oberstdorfin valintaakaan ei voi pitää mahdottomana.
Zakopane ei ole kisoja järjestänyt vuoden 1962 jälkeen, joten sitä eivät tuoreet kisaisännyydet rasita, mutta puolalaiskaupungilta puuttuu kokemusta näin suuren tapahtuman järjestämisestä. FIS kuitenkin myönsi vuoden 2009 MM-kisat hieman samanlaisessa tilanteessa olleelle Liberecille, joten siinä mielessä Zakopane on vakavasti otettava ehdokas. Myös Lahdella on hyvät mahdollisuudet isännyyteen, vaikka vuoden 2001 dopingskandaali kummitteleekin taustalla.
Falunin tilanne on siis hankala, mutta ruotsalaisten ei kannata luovuttaa. Arvokisojen hakuprosesseissa on nähty yllätyksiä ennenkin. Jos valinta tehtäisiin nettisivujen ulkoasun perusteella, Falun olisi voittaja.
FIS valitsee kisaisännän 3. kesäkuuta.
Jos Falun haluaa elätellä toiveita kisaisännyyden saamisesta, on järjestelyjen sujuttava nappiin. Mutta vaikka kaikki menisikin hyvin, on ruotsalaiskaupungin asema hakukisassa haastava. Suurin syy siihen ovat Falunin mäkitornit, jotka ovat jo jääneet ajastaan jälkeen. Falunissa ei ole hypätty maailmancupia sitten vuoden 2002, ja mäet vaatisivat kunnon remontin, jotta ne olisivat MM-kunnossa. Kaikilta muilta isäntäehdokkailta löytyy hyvät mäet, mikä tekee Falunin valinnasta epätodennäköisen.
Falun järjesti MM-hiihdot edellisen kerran vuonna 1993, joten periaatteessa voisi jo ajatella, että on sen vuoro. Kansainvälinen hiihtoliitto FIS ei kuitenkaan myönnä kisaisännyyksiä pelkän vuoroajattelun perusteella. Esimerkiksi Val di Fiemme sai vuoden 2013 MM-kisat järjestettäväkseen, vaikka siellä oli kisat vuonna 2003. Sen perusteella vuoden 2005 kisoja isännöineen Oberstdorfin valintaakaan ei voi pitää mahdottomana.
Zakopane ei ole kisoja järjestänyt vuoden 1962 jälkeen, joten sitä eivät tuoreet kisaisännyydet rasita, mutta puolalaiskaupungilta puuttuu kokemusta näin suuren tapahtuman järjestämisestä. FIS kuitenkin myönsi vuoden 2009 MM-kisat hieman samanlaisessa tilanteessa olleelle Liberecille, joten siinä mielessä Zakopane on vakavasti otettava ehdokas. Myös Lahdella on hyvät mahdollisuudet isännyyteen, vaikka vuoden 2001 dopingskandaali kummitteleekin taustalla.
Falunin tilanne on siis hankala, mutta ruotsalaisten ei kannata luovuttaa. Arvokisojen hakuprosesseissa on nähty yllätyksiä ennenkin. Jos valinta tehtäisiin nettisivujen ulkoasun perusteella, Falun olisi voittaja.
FIS valitsee kisaisännän 3. kesäkuuta.
torstai 18. maaliskuuta 2010
Maailmancupin voitto - saavutuksista kovin?
Kun Simon Ammann oli viime viikon perjantaina voittanut Lillehammerin mäkikisan ja varmistanut samalla maailmancupin kokonaiskilpailun voiton, hän polvistui mäkimonttuun ja tunnelmoi saavutuksellaan hetken. Pian tämän jälkeen hän puhkui onnesta haastattelussa ja hehkutti, kuinka hienoa on olla ensimmäinen sveitsiläinen maailmancupin kuningas.
Kauden 2007-08 alussa Thomas Morgenstern kertoi, että maailmancupin kokonaiskilpailun voittaminen on hänen kauden päätavoitteensa, joka menee jopa mäkiviikon edelle.
Nämä tapaukset kertovat siitä arvostuksen noususta, jonka cupin kokonaiskilpailu on kokenut 2000-luvulla. Vielä Matti Nykäsen päivinä maailmancup oli sivutuote, joka loi mäkikaudelle jonkinlaisen rungon. Se ei yltänyt arvostuksessa lähellekään mäkiviikkoa (joka toki oli ja on osa maailmancupia) eikä arvokisoja.
Viime vuosina on kuitenkin herätty tajuamaan, kuinka kova suoritus maailmancupin kokonaisvoitto on. Siihen ei riitä yksi tai kaksi unelmahyppyä tai hyvä tuulirako, vaan cupin voittaakseen pitää olla tasaisen kovassa vireessä koko kauden eikä kovin suuriin romahduksiin ole varaa.
Mäkihyppy on erittäin herkkä laji, jossa huippuvireen säilyttäminen läpi kauden on vaikeaa. On siis lähes väistämätöntä, että huippuhyppääjillekin tulee huonoja kisoja. Cupin kokonaiskilpailu sallii kuitenkin myös (lyhyet) heikot jaksot, kunhan on tarpeeksi hyvä tarpeeksi monessa kisassa. Esimerkiksi Jakub Jandan hyppääminen kauden 2005-06 loppupuolella oli pääosin hyvin vaisua, mutta vahvan alkukautensa ansiosta hän nappasi maailmancupin kristallipallon. Kaudella 2003-04 Janne Ahonen taas voitti vain kolme kilpailua Roar Ljökelsöyn seitsemään voittoon verrattuna, mutta paremman tasaisuutensa ansiosta hän vei niukasti kokonaiskilpailun.
Maailmancupin voittaakseen täytyy siis olla todellinen huippuhyppääjä, minkä vahvistaa voittajalistan tarkastelu. 2000-luvun voittajista ainoastaan Jandaa voidaan pitää jonkinlaisena tähdenlentona, hän kun nousi huipulle vasta kaudella 2004-05 ja putosi terävimmästä kärjestä heti voitettuaan maailmancupin keväällä 2006.
MM- ja olympiakisoihin pätee aivan erilainen logiikka. Niissäkin menestyminen vaatii paljon, ihan jo senkin takia, että kaikki tähtäävät arvokisoissa menestymiseen. On kuitenkin selvää, että yksittäisessä kisassa periaatteessa kuka tahansa kohtuullinen hyppääjä, jolle sattuu unelmapäivä, saattaa juhlia voittoa.
Tästä hyvänä esimerkkinä voidaan pitää Tommy Ingebrigtseniä, joka voitti vuonna 1995 Thunder Bayssä suurmäen MM-kultaa 17-vuotiaana, muttei koskaan saavuttanut ainoatakaan maailmancupin osakilpailuvoittoa. Sama päätee Slovenian Rok Benkoviciin, hän nappasi vuonna 2005 Oberstdorfissa normaalimäen MM-kultaa, mutta maailmancup-voittojen sarake näyttää nollaa. Ja tuskinpa kukaan on sitä mieltä, että Lars Bystöl on parempi mäkihyppääjä kuin Janne Ahonen, vaikka norjalaiselta löytyykin olympiakulta ja Ahoselta ei edes henkilökohtaista olympiamitalia.
Siksi maailmancupin kokonaiskilpailu kertookin paljon paremmin, ketkä ovat oikeasti niitä kovimpia hyppääjiä. Toki arvokisoillakin on oma paikkansa, yhdessä kisassa on aina pitkää kautta enemmän dramatiikkaa.
Mäkiviikko on jonkinlainen hybridi maailmancupista ja arvokisoista. Siinä vaaditaan maailmancupin tapaan tasaista suorittamista; kun kiertue koostuu kahdeksasta hypystä, ei yhdellä onnenkantamoisella voi pärjätä. Toisaalta mäkiviikossa on sitä lyhytkestoisen tapahtuman draamaa ja tunnelmaa, joka maailmancupilta puuttuu ja joka arvokisoilla on. Lisäksi kaikki hyppääjät panostavat täysillä mäkiviikon voittamiseen. Siksipä mäkiviikon voitto onkin monien mäkihyppääjien keskuudessa se kaikkein arvostetuin juttu.
Yksi saavutus ei kuitenkaan tee huippuhyppääjää. Vaikka Simon Ammannilta mäkiviikon voitto puuttuu, on hän yksi kaikkien aikojen parhaista mäkihyppääjistä. Sen hän sinetöi viimeistään voittamalla maailmancupin. Neljä olympiakultaa ja maailmanmestaruus olisivat siihen tosin jo riittäneet.
Kauden 2007-08 alussa Thomas Morgenstern kertoi, että maailmancupin kokonaiskilpailun voittaminen on hänen kauden päätavoitteensa, joka menee jopa mäkiviikon edelle.
Nämä tapaukset kertovat siitä arvostuksen noususta, jonka cupin kokonaiskilpailu on kokenut 2000-luvulla. Vielä Matti Nykäsen päivinä maailmancup oli sivutuote, joka loi mäkikaudelle jonkinlaisen rungon. Se ei yltänyt arvostuksessa lähellekään mäkiviikkoa (joka toki oli ja on osa maailmancupia) eikä arvokisoja.
Viime vuosina on kuitenkin herätty tajuamaan, kuinka kova suoritus maailmancupin kokonaisvoitto on. Siihen ei riitä yksi tai kaksi unelmahyppyä tai hyvä tuulirako, vaan cupin voittaakseen pitää olla tasaisen kovassa vireessä koko kauden eikä kovin suuriin romahduksiin ole varaa.
Mäkihyppy on erittäin herkkä laji, jossa huippuvireen säilyttäminen läpi kauden on vaikeaa. On siis lähes väistämätöntä, että huippuhyppääjillekin tulee huonoja kisoja. Cupin kokonaiskilpailu sallii kuitenkin myös (lyhyet) heikot jaksot, kunhan on tarpeeksi hyvä tarpeeksi monessa kisassa. Esimerkiksi Jakub Jandan hyppääminen kauden 2005-06 loppupuolella oli pääosin hyvin vaisua, mutta vahvan alkukautensa ansiosta hän nappasi maailmancupin kristallipallon. Kaudella 2003-04 Janne Ahonen taas voitti vain kolme kilpailua Roar Ljökelsöyn seitsemään voittoon verrattuna, mutta paremman tasaisuutensa ansiosta hän vei niukasti kokonaiskilpailun.
Maailmancupin voittaakseen täytyy siis olla todellinen huippuhyppääjä, minkä vahvistaa voittajalistan tarkastelu. 2000-luvun voittajista ainoastaan Jandaa voidaan pitää jonkinlaisena tähdenlentona, hän kun nousi huipulle vasta kaudella 2004-05 ja putosi terävimmästä kärjestä heti voitettuaan maailmancupin keväällä 2006.
MM- ja olympiakisoihin pätee aivan erilainen logiikka. Niissäkin menestyminen vaatii paljon, ihan jo senkin takia, että kaikki tähtäävät arvokisoissa menestymiseen. On kuitenkin selvää, että yksittäisessä kisassa periaatteessa kuka tahansa kohtuullinen hyppääjä, jolle sattuu unelmapäivä, saattaa juhlia voittoa.
Tästä hyvänä esimerkkinä voidaan pitää Tommy Ingebrigtseniä, joka voitti vuonna 1995 Thunder Bayssä suurmäen MM-kultaa 17-vuotiaana, muttei koskaan saavuttanut ainoatakaan maailmancupin osakilpailuvoittoa. Sama päätee Slovenian Rok Benkoviciin, hän nappasi vuonna 2005 Oberstdorfissa normaalimäen MM-kultaa, mutta maailmancup-voittojen sarake näyttää nollaa. Ja tuskinpa kukaan on sitä mieltä, että Lars Bystöl on parempi mäkihyppääjä kuin Janne Ahonen, vaikka norjalaiselta löytyykin olympiakulta ja Ahoselta ei edes henkilökohtaista olympiamitalia.
Siksi maailmancupin kokonaiskilpailu kertookin paljon paremmin, ketkä ovat oikeasti niitä kovimpia hyppääjiä. Toki arvokisoillakin on oma paikkansa, yhdessä kisassa on aina pitkää kautta enemmän dramatiikkaa.
Mäkiviikko on jonkinlainen hybridi maailmancupista ja arvokisoista. Siinä vaaditaan maailmancupin tapaan tasaista suorittamista; kun kiertue koostuu kahdeksasta hypystä, ei yhdellä onnenkantamoisella voi pärjätä. Toisaalta mäkiviikossa on sitä lyhytkestoisen tapahtuman draamaa ja tunnelmaa, joka maailmancupilta puuttuu ja joka arvokisoilla on. Lisäksi kaikki hyppääjät panostavat täysillä mäkiviikon voittamiseen. Siksipä mäkiviikon voitto onkin monien mäkihyppääjien keskuudessa se kaikkein arvostetuin juttu.
Yksi saavutus ei kuitenkaan tee huippuhyppääjää. Vaikka Simon Ammannilta mäkiviikon voitto puuttuu, on hän yksi kaikkien aikojen parhaista mäkihyppääjistä. Sen hän sinetöi viimeistään voittamalla maailmancupin. Neljä olympiakultaa ja maailmanmestaruus olisivat siihen tosin jo riittäneet.
Schumacherin paluu odotetunlainen
Tässä ensimmäisessä blogikirjoituksessa on aivan pakko käsitellä Formula ykkösiä, koska se on itselleni kuitenkin se kaikkein rakkain ja tutuin laji. Jatkossa pyrin käsittelemään eri urheilulajeja monipuolisesti, toki paino niillä lajeilla mitä eniten seuraan. Mutta nyt siis F1-asiaa.
Uuden F1-kauden avauksen suurin mielenkiinnon kohde oli eittämättä Michael Schumacherin paluu. Seitsenkertaisen maailmanmestarin paluuta on rummutettu läpi talven, ja juuri ennen kautta itse Bernie Ecclestonekin myönsi F1 Racing -lehden haastattelussa, että kauden 2010 kiinnostavuus riippuu hyvin paljon siitä, kuinka hyvin Schumi pärjää.
Itse en aivan noin jyrkälle linjalle lähtisi, Schumacherin comebackin hypettäminen on jättänyt varjoon sen tosiseikan, että mahdollisia mestariehdokkaita on iso tukku. Mutta koska Schumin paluu nyt kuitenkin on yksi Formula ykkösten viime vuosien suurimmista tapauksista, on se kommentoinnin arvoinen asia.
En voi sanoa yllättyneeni siitä, että Nico Rosberg onnistui päihittämään tallitoverinsa Bahrainissa. Oikeastaan Schumin paluuviikonloppu oli hyvin pitkälle sellainen kuin oli odotettavissakin. Missään tapauksessa saksalaismestari ei ole hukassa (tyyliin Luca Badoer) ja hänen vauhtinsa on erittäinkin kilpailukykyistä, kun muistaa että hän ajoi edellisen kerran kilpaa F1-autolla lokakuussa 2006. Terävin vire on kuitenkin kateissa, eikä se ole mikään ihme.
Suurempi yllätys olisi ollut, jos Schumacher olisi onnistunut kukistamaan Rosbergin. Nico on kuitenkin yksi sarjan parhaista nuorista kuljettajista, jolla on ollut monta vuotta aikaa kehittyä Williamsilla. Siellä hän on saanut kokemusta myös tallin kannattelemisesta harteillaan. Ja ennen kaikkea hän on saanut ajaa runsaasti näitä nykyisiä, slicksirenkailla ja karsitulla aerodynamiikalla varustettuja autoja.
Schumacherilla tätä mahdollisuutta ei ole ollut, kauden 2006 F1-autot olivat täysin erilaisia kuin nykyiset. Ja vaikka Schumacherin tasoinen kuski pystyy aivan varmasti olemaan hyvin nopea myös nykyisen tyylisellä autolla, on aivan ymmärrettävää, että niin pienellä testimäärällä kuin mikä Schumillakin nyt on ollut, ei voi päästä täysin sinuiksi auton kanssa.
Siinä mielessä saksalaislehdistön tyrmistynyt reaktio Schumin "vaisuun" vauhtiin ei ole täysin oikeutettu, joskin se on ymmärrettävä. Medialle mestarin voittoisa paluu olisi ollut hunajaa.
Schumin kannalta on joka tapauksessa hyvä, että hän ei päässyt viime kaudella hyppäämään Ferrariin Felipe Massan tuuraajaksi. Kauden 2009 Ferrari oli kaikesta päätellen varsin hankala auto, ja jos Schumilla on nytkin pieniä totuttautumisvaikeuksia, niin Ferrarilla ajamisesta olisi voinut tulla todellista tervanjuontia.
Kaikesta huolimatta uskon ainakin itse vahvasti siihen, että kun Schumacher pääsee seuraavien kisojen aikana paremmin sinuiksi Mercedeksensä kanssa, hänestä tulee varteenotettava kärjen haastaja. Hänelle on kuitenkin annettava vielä aikaa, edes Michael Schumacher ei pysty ihmeisiin. Ja vaikka se tuskin Schumin ajamiseen vaikuttaakaan, niin Bahrainin jälkeen voisi kuvitella, että myös median odotukset palautuvat järkevälle tasolle.
Uuden F1-kauden avauksen suurin mielenkiinnon kohde oli eittämättä Michael Schumacherin paluu. Seitsenkertaisen maailmanmestarin paluuta on rummutettu läpi talven, ja juuri ennen kautta itse Bernie Ecclestonekin myönsi F1 Racing -lehden haastattelussa, että kauden 2010 kiinnostavuus riippuu hyvin paljon siitä, kuinka hyvin Schumi pärjää.
Itse en aivan noin jyrkälle linjalle lähtisi, Schumacherin comebackin hypettäminen on jättänyt varjoon sen tosiseikan, että mahdollisia mestariehdokkaita on iso tukku. Mutta koska Schumin paluu nyt kuitenkin on yksi Formula ykkösten viime vuosien suurimmista tapauksista, on se kommentoinnin arvoinen asia.
En voi sanoa yllättyneeni siitä, että Nico Rosberg onnistui päihittämään tallitoverinsa Bahrainissa. Oikeastaan Schumin paluuviikonloppu oli hyvin pitkälle sellainen kuin oli odotettavissakin. Missään tapauksessa saksalaismestari ei ole hukassa (tyyliin Luca Badoer) ja hänen vauhtinsa on erittäinkin kilpailukykyistä, kun muistaa että hän ajoi edellisen kerran kilpaa F1-autolla lokakuussa 2006. Terävin vire on kuitenkin kateissa, eikä se ole mikään ihme.
Suurempi yllätys olisi ollut, jos Schumacher olisi onnistunut kukistamaan Rosbergin. Nico on kuitenkin yksi sarjan parhaista nuorista kuljettajista, jolla on ollut monta vuotta aikaa kehittyä Williamsilla. Siellä hän on saanut kokemusta myös tallin kannattelemisesta harteillaan. Ja ennen kaikkea hän on saanut ajaa runsaasti näitä nykyisiä, slicksirenkailla ja karsitulla aerodynamiikalla varustettuja autoja.
Schumacherilla tätä mahdollisuutta ei ole ollut, kauden 2006 F1-autot olivat täysin erilaisia kuin nykyiset. Ja vaikka Schumacherin tasoinen kuski pystyy aivan varmasti olemaan hyvin nopea myös nykyisen tyylisellä autolla, on aivan ymmärrettävää, että niin pienellä testimäärällä kuin mikä Schumillakin nyt on ollut, ei voi päästä täysin sinuiksi auton kanssa.
Siinä mielessä saksalaislehdistön tyrmistynyt reaktio Schumin "vaisuun" vauhtiin ei ole täysin oikeutettu, joskin se on ymmärrettävä. Medialle mestarin voittoisa paluu olisi ollut hunajaa.
Schumin kannalta on joka tapauksessa hyvä, että hän ei päässyt viime kaudella hyppäämään Ferrariin Felipe Massan tuuraajaksi. Kauden 2009 Ferrari oli kaikesta päätellen varsin hankala auto, ja jos Schumilla on nytkin pieniä totuttautumisvaikeuksia, niin Ferrarilla ajamisesta olisi voinut tulla todellista tervanjuontia.
Kaikesta huolimatta uskon ainakin itse vahvasti siihen, että kun Schumacher pääsee seuraavien kisojen aikana paremmin sinuiksi Mercedeksensä kanssa, hänestä tulee varteenotettava kärjen haastaja. Hänelle on kuitenkin annettava vielä aikaa, edes Michael Schumacher ei pysty ihmeisiin. Ja vaikka se tuskin Schumin ajamiseen vaikuttaakaan, niin Bahrainin jälkeen voisi kuvitella, että myös median odotukset palautuvat järkevälle tasolle.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)